SYYSKIERTUE WASTEDIN KANSSA 1999
Muistiin merkitsi Jukka.

Nuorisomusiikkiorkesterit Manifesto Jukebox ja Wasted siis ottivat ja pyrähtivät Euroopan kiertueelle reiluksi pariksi viikoksi syyskuun lopulla. Ideaa oli lähdetty kehittelemään jo kevättalvella, mutta lopullisten keikkapäivien varmistuminen olikin isomman työn ja tuskan takana kuin aluksi uumoiltiin. Homma oli kokonaisuudessaan lyöty lukkoon vasta paria päivää ennen lähtöä ja paikat olivat joiltakin osin hieman muuttuneet Vaihtoehtoon #117 ilmoitetuista. Yksi välipäiväkin näytti mahtuvan mukaan mutta sillekin siunaantui soitantoa. Kuten asiaan kuuluu oli kulkuneuvon hankkimisessa omat kuvionsa. Asian ratkaisi Wasted tyylikkäästi ostamalla vuoden ‘82 mallia olevan Ford Transitin, maalaamalla sen lähes kauttaaltaan mustaksi ja täräyttämällä bändin puumerkin peräluukkuun. Sillä selvä. Epäsuoraa kiitosta hankinnasta ansaitsevat Joensuun natsit, jotka pitelivät takavuosina Kallea pahoin - tapaus poiki oikeuskäsittelyn jälkeen vahingonkorvauksia joitakin tuhansia markkoja, joita sijoitettiin auton hankintaan... Manifesto Jukebox porhalsi matkaan seuraavalla miehistöllä: Antti L. (kitara, laulu), Jani (basso), Jukka (rummut). Wastedia edustivat Rönkön veljekset Ville (laulu) ja Antti (kitara), Miikka (rummut) ja Kalle (basso). Lisäksi mukana oli kuskina ja henkisenä tukena hipahtava Pekka (ratti, suitsukkeet ja kristallit). Reissua varten pyöräytettiin kasettikin molempien bändien aiemmin julkasitusta tuotannosta mutta ne ei harmi kyllä ehtineet matkaan.

TORSTAI 9.9.
Työpäivän jälkeen meikäläinen hyppäsi Oulussa junaan ja kolkutteli Helsinkiin. Semifinalin läksiäiskeikalla oli tupa täynnä ja tunnelma sangen leppoisa. Meidän kahden lisäksi paikalle loi tunnelmaa Riihimäen rokut Speedwheels, joiden toinen kitaristi ei valitettavasti ollut ehtinyt mukaan. Kaikki soitti mukiinmenevästi eikä harmittanut yhtään. Pippaloinnin loputtua soviteltiin kamoja autoon ja kyllähän ne sinne meni. Sitten Töölöön Rönkköjen residenssiin uinumaan pariksi tunnuiksi ennen Tallinnan lautan lähtöä.

PERJANTAI 10.9.
Aikaisin ylös, silmät kirkkaiksi ja tien päälle. Käytiin vielä maksamassa dieselvero ja yksi pysäköintisakko ennen terminaaliin suunnistamista. Oltiin ensimmäisten joukossa sisällä mutta pois päästiin tietenkin viimeisinä, täsmällisyys ei aina ole hyve. Laivassa osa tuhlasi sikamaisia summia kahvilan aamiaisbuffetissa. Istuskeltiin, oiottiin maailman vääryyksiä ja koitettiin päättää kuinka monta hyvää punklevyä maailmaan mahtuukaan. Viron puolella muut sujahti passintarkastuksesta läpi sukkelasti paitsi meidän Antti. Oli näet hukannut aiemman passinsa jonka oli ilmoittanut kadonneeksi ja nyt poikaa vietiin tarkempaan syyniin. Sillä välin me muut lorvailtiin terminaalin ulkopuolella. Osa kävi ruokkimassa autoa ja tarkistamassa rengaspaineita. Kotvan varromisen jälkeen potentiaalinen varastetun passin haltijakin putkahti ihmisten ilmoille. Mietittiin että olisikohan tarpeen hankkia joku todistus tuosta tsekkaamisesta ettei joka rajalla tarvitsisi käydä moista läpi, mutta se jäi. Eikä jouduttu katumaan. . Haettiin kaupasta perustarvikkeita eli ruokaa ja olutta ja lähdettiin köröttelemään kohti Vilnaa. Matkalla tuli todettua omakohtaisesti se tosiasia, että suurimmalla osalla balttikuskeista on reikä päässä. Viron ja Latvian rajalla tullimies kyseli että ”Orkester?” Vastattiin ylpeästi että ”Rockorkester!” Se siitä. Koitettiin saada järkkääjä Pauliukseen yhteyttä puhelimitse mutta ei onnistuttu. Känny ei vastannut ja kotinumerossa palveli vastaaja jossa naisääni lateli asiaa liettuaksi pitkät pätkät. Ei kauheasti ymmärretty. Oltiin totta kai unohdettu kirjoittaa ylös eri maiden ulkomaantunnusnumerot ja niitä jouduttiin Suomen kautta selvittelemään tekstiviesteinä. Alkoi käydä ilmeiseksi että oltaisiin myöhässä, itse asiassa niinkin pahasti että ei tiedetty ehdittäisiinkö soittaa ollenkaan. Hatunnosto Viron tullihenkilöstölle eikä täyteen lastatulla pakullakaan pahemmin mikavitunhäkkisiä haasteta. Julkinen liikenne Vilnassa alkaa hyytymään jo ennen puolta yötä ja tämän takia olisi hyvä mikäli ennätettäisiin perille joskus kahdeksan pintaan. Haaveeksi jäi. Toivottiin että pahimmassa tapauksessa saataisiin edes yöpaikka. Kropek, yksi ekan Puolan keikan järkkääjistä soitti ja toivoi että oltaisiin siellä vieläkin aiemmin kuin oltiin ennen lähtöä sovittu. PA-kamat haettaisiin meidän autolla noin 25 kilsan päästä mihin oltiin tietty myönnytty. Luvattiin yrittää. Latvian ja Liettuan raja ylitettiin tyylillä. Vaihdettiin rahaa ja puhelinyhteyksien epäonnistuttua jatkettiin. Panevetsys-nimisessä kaupungissa pysähdyttiin keskustassa koittamaan onneamme puhelinkopissa. Vähän matkan päässä kopista oli kauppa, jonka edessä parveili kasa nuoria miehiä autoineen. Meidät nähtyään porukka hyppäsi kärryynsä, ajoi suoraan kopin eteen ja alkoi tuijottamaan puhelinvastaavia eli meikäläistä ja Anttia vähintäänkin epäystävällisesti. Hypättiin siis pakuun ja poistuttiin. Vaan tämä autopa lähtikin seuraamaan meitä ja roikkui perässä kilometrikaupalla. Tulivat välillä liikennevaloissa rinnallekin ja tuijottivat julkeasti. Oli vähän epämukava olo, mutta jossain kaupungin ulkopuolella seurue kyllästyi ja kääntyi pois. Ei edelleenkään saatu Pauliusta kiinni ja saavuttiin vähän ennen puolta yötä Vilnaan. Löydettiin opaskartta ja kysyttiin vielä varmuudeksi tietä Club Bombiakakseen ohikulkevalta nuorisolta. Heitä meitin määränpää tuntui huvittavan ja opastus saatiin. Tienhaarassa odotti kasa punkkeja, mukana myös tämä Paulius - roteva skini joka vastaa Toro Brava- nimisen oibändin toisesta huudosta. Pyydeltiin kovasti anteeksi myöhästymistä ja saatiin kuulla että voitaisiin silti soittaa. Bombiakaksessa oli yhä porukkaa vaikka osa olikin jo lähtenyt. Hip! Kamat pystyyn ja raapimaan, tuntui menevän kohdalleen. Haaskatutkin rypisti ankarasti vaikka puolet miehistöstä olikin ottanut runsaahkosti perustarvikkeita ja lukua matkalla. Mesta oli entinen pommisuoja, sellainen pimeä luola joka oltiin saatu käyttöön kaupungilta. Liettualainen olut elikkäs alus todettiin oikein maukkaaksi ja liksaa saatiin sovittu määrä. Ruokapuoli jäi hivenen heikoksi, sillä oltiin toivottu vegaanisapuskaa (henkilökunnasta puolet vegejä ja puolet vegaaneja) ja sitä on kuulemma aika huonosti saatavilla. Leipää, mehua ja maissihiutaleita lupailtiin mutta loppujen lopuksi ravinnosta vastasi muutama litra mehua... Kun kerrottiin Pauliukselle Panevetsysin tapauksessa meitä valistettiin että eipä ihme - kaupunki on eräänlaisen Liettuan Chicagon maineessa. Puukosta tai luodista voi tulla hyvin herkästi mikäli on keesiä tai ulkonäkö ei muuten satu miellyttämään. Hyvä ettei silloin tiedetty... Tuollaisia nuoria gangstereita kutsutaan ”urlaganseiksi” tai ”gobnikeiksi” (=”discoboys”) eikä yhteenotot underground-porukan kanssa ole epätavallisia. Kun kysyin Pauliukselta että joutuuko täällä usein tappelemaan tämä vain kohautteli olkapäitään ja sanoi että joskus juu. Tuumasi vain että hän (riski mies...) yleensä klaaraa matsit (jos eivät tule isolla porukalla) mutta nuoremmilla ja hintelämmillä voi olla ankeaa. Kulttuurieroista jäi mieleen se, että koska Liettuassa undergroundpiirit on hyvin pienet myös natsiskinejä suvaitaan tiettyyn pisteeseen saakka. Esimerkiksi Bombiakaksessa niitä käy (ei kuulemma ole kuin muutama koko kaupungissa) ja saavat olla mikäli käyttäytyvät, mutta ne monotetaan kirjaimellisesti ulos mikäli pitävät natsitunnuksia tai alkavat mölisemään siegheilejä. Pientä keskustelua tuo synnytti, mutta tiskopojat kuuluu olevat paljon konkreettisempi uhka. Osa uupui vapaaehtoisesti autoon, loput Bombiakakseen. Ovet sai lukkoon vain ulkoapäin, joten sovittiin että Paulius tulee aamulla kahdeksan maissa päästämään meidät ulos.

LAUANTAI 11.9.
Herättiin kun piti ja klubiyöpyjät huomasivat olevansa valtion vankina. Jykevät ovet oli visusti kiinni eikä vapauttajia kuulunut. Otettiin siis löysin rantein ja torkuttiin vielä. Jossain välissä alkoi portaiden yläpäästä kuulua kolinaa ja tarmokkaan läiskimisen jälkeen ovet avautuivat. Tuomitut saivat vetää keuhkoihinsa raikasta ulkoilmaa ja sen mukana heidän pohjaton vapaudenkaipuunsa nousi linnun lailla siivilleen. Öh. Lukko oli jumittunut ja Paulius + Suomiposse olivat sitä tiirikoineet. Lähdettiin liikkeelle miltei saman tien. Toro Bravan kasetti saatiin mukaan, oitahan se. Sanoja on paha kommentoida kun ovat liettuaa. Mutta kovasti olisivat Suomeen tulossa joskus. Pekka the Woodstock suhautti ylinopeudella jonkin auton ohi ja saatiin kosketus Liettuan poliisivoimiin. Totesivat kuitenkin vain että kaasujalka oli liian raskas ja kun yhteistä kieltä ei oikein löytynyt eivät antaneet edes sakkoja! Sikäli hyvä, että ei meillä olis tainnut olla niiden maksamiseen valuuttaakaan. Vilahdettiin Liettuasta Puolaan kuin tuulispäät. Jossain rajan lähistöllä käytiin pienessä kylässä vaihtamassa rahaa ja ostamassa ruokaa. Ainakin mua hämäsi se, että tuolla päin maailmaa ei kylien ja kauppaloiden keskustoita kierretä millään lailla, yht’äkkiä vaan huomaa olevansa jonkin pitäjän pääkadulla. Vankila-kredibiliteetin kohottamisen takia oltiin aavistuksen verran myöhässä, pari tuntia itse asiassa. Löydettiin tuurilla sovittu kohtaamispaikka postin edessä ja tarkasteltiin keikkamainoksiamme. Ennen kuin edes ehdittiin puhelinkoppiin saapui luoksemme Kropek pyörällään ja pian liuta muitakin scenestereitä. Soittopaikka (Pierwsza szkola podstawowa na rynku, repikää siitä) oli paikallinen ala-aste. Auto tyhjennettiin, syötiin hapankaalisapuskaa ja Antti L. lähti muutaman tyypin kanssa hakemaan PA:ta. Saatiin katseltavaksi muutaman viikon takaisen Totuus/Kansandemokratia-keikan valokuvia ja nukkumapaikaksi meille osoitettiin luokkahuone patjoineen. Malarie-Martinkin, joka oli hommannut meille Puolan ja Tsekin keikat, saapui paikalle distroineen. Tiettäväksi tehtiin, että 14.9., jolloin piti alun perin olla välipäivä, voitaisiinkin soittaa Roznovissa Tsekkien puolella. Hyvä uutinen, ja varsinkin Jani ja Antti L. ilahtuivat sillä Aurinkokerho oli viihtynyt paremmin kuin hyvin tuolla. Keikka meni Autonomia-porukan piikkiin ja yleisö oli enimmäkseen melko nuorta. Olisikohan satakunta ollut? Lähikiskalta saatiin juomaa ja äänentoistokin saapui. Toisella kioskireissulla joku humalainen viiksimies kinasteli myyjän kanssa ja oli vetää mua nenään syystä tai toisesta. Meidän lisäksi tuolla tuuttasi DISPLACE (ei duppia, vaan tylsähköä uuden koulun jumitusta), KAFTAN BEZPIECZENSTWA (”Kaftaanipakkopaita”, skavaikutteita ja torvi) sekä ANOMALIA (perinteisempää Puola-hooseetä). Vuorotteluperiaatteella Wasted ensin lauteille ja hyvin upposi. Välispiikit tuli kansainvälisesti sekä englanniksi että suomeksi. Martin notkutti polviaan. MJ joutui omistamaan sinnikkään ja huonon englanninkielentaidon omaavan nuoren puolattaren vaatimuksesta yhden kappaleen kyseiselle henkilölle. Martinilla kauppa kävi hyvin, Janilla joten kuten ja mulla ei ollenkaan. Tämä jäikin Fragments of Hope-korporaation ainoaksi kauppapäiväksi, muissa paikoissa tuntui olevan parempaakin tekemistä (kuten kaljan juontia ja siellä täällä jutustelua) kuin istua myyntipöydän takana. Joku skini koitti parittaa tyttöystäväänsä suomisoittajalle, mitä helevettiä? Koulun reksikin kuljeskeli käytävillä hyvällä tuulella ja vitsaili meillekin jotain, puolaksi tosin. Pekka heitti laitteet takaisin. Haettiin vielä juomaa joltain toiselta kioskilta, jutusteltiin ja puhallettiin kynttilät sammuksiin.

SUNNUNTAI 12.9.
Martin-poika hoiti aamupalaostoksia. Hapankaali maistui. Suihkutiloihin ei ollutkaan asiaa, mutta vittu punkkareitahan tässä ollaan. The Wasted Vanin käynnistämisessä meni aikaa nyt kuten jokaisena muunakin aamuna, mutta jahka kone saatiin käyntiin se palveli kiltisti. Otettiin Martin mukaan ja käännettin rattia Torunin suuntaan. Jollakin bensa-asemalla tehtiin tribuutti Jugulaarien ekalle kiertueelle ja unohdettiin tankin korkki sinne. Väliaikainen tuke hankittiin asian selvittyä. Samalla hoidettin rengaspaineiden tarkastus ja patterien osto mankkaan. Jälkimmäinen tuotti tuskaa, äidin pikku teknikko kun joutui vaihtamaan virtalähteet moneen kertaan... Ei ole helppoa, ei. Vedettiin auto Club Pilonin eteen parkkiin ja luikittiin nälkäisinä falafelille. Luukkais-Antilla oli synttärit ja sankari oli hilpeänä. Pilon on hyvin punk ja oltiin ainoat esiintyjät, kuten useimmilla muillakin keikoilla. Porukka intoutui hivenen tanssailemaan parin piisin tsekkailun jälkeen. Kun viulu oli vaiennut tuli juteltua jonkun nykyisin Saksassa opiskelevan häiskän kanssa ja tällä välin muu matkaseura veti epähuomiossa meikäläisenkin soijapihvin makoisiin kitoihinsa. Hapankaalin jämiin oli tyytyminen, olin katkera. Kohdattiin Homomilitian Wojtek, joka tulisi huomenna mukaan kotikaupunkiinsa Lodziin. Miliisi oli aika tavalla väsynyt juhlittuaan koko edellisen yön ja veti loppuillasta sikeitä lavalla. Martin oli riemuissaan kun pyysin pojilta tussia vessan seinien töhrimiseen - luuli nimittäin että menen tekemään Wojtekille kepposen... Pienen pähkäilyn jälkeen auto ajettiin yöksi viereiselle vartioidulle parkkipaikalle. Isäntien mielestä tämä ei olisi ollut ehdottoman välttämätöntä, mutta ajateltiin että varma on varmaa. Hintakaan ei ollut meille korkeamman elintason maasta tuleville kova. Se vieläpä laski yön kuluessa - ensin sanottiin että 40 zlotya, autoa viedessä 25 zlotya ja loppujen lopuksi maksettin vain 15 rahaa. Ei sitä kukaan tajunnut mutta oltiin tyytyväisiä. Kamat sai jäädä klupille. Jakauduttiin kahteen eri paikkaan yöksi. Manifestit plus Martin ja Kalle lähti johonkin kimppakämppään ja loput vähän myöhemmin läheiseen punkkauppaan. Joku klanipäinen sutenööri ehti kaupitella venäläisiä naisia. Emäntämme kokkasivat vielä yöllä meille täyden aterian tuosta vain.

MAANANTAI 13.9.
Koska matka Lodziin ei ollut kovin pitkä nukuttiin melko myöhään. Suihku oli hyvin tervetullut, meistä lähti kalmakurkien tuulahdus. Rönköt ja Miikka kuskattiin myös aamiaiselle, jäivät syömään kun me muut lähdettiin jalan kohti sitä punkkikauppaa. Martin soitteli tankin korkista joihinkin varaosaliikkeisiin ilman mainittavampia tuloksia ja päätettiin siirtää hankinta Lodziin. Kaupassa tehtiin hankintoja ja vaihtoja, haettiin vehkeet ja painettin kaasua. Matkan varrella metsiköissä oli runsaasti itseään kauppaavia naisia. Helppo nakki, vain pari tuntia ajoa. Kalle huomasi päässeensä eroon peitostaan. Weglowassa Wojtek sotki pyörällään hakemaan meille maittavat annokset kiinalaista sapuskaa jostain ravintolasta. On kuulemma kaupungin halvin, 5 zl/annos! Jos oikein ymmärsin niin Weglowa on saamassa jonkin sortin laillisen statuksen. Ympäristössä liikuskelee runsaasti alamaailman väkeä, mutta suhteet ovat kuulemma kunnossa. Tämäkin paikka muuten pulittaa pientä suojelurahaa mafialle, kuten lähes kaikki Puolan vastaavat... Parempi kuulemma niin. Ekana oli joku NYHC-tyyppinen ryhmä (niin musiikiltaan kuin ulkoasultaankin...). Homiksen Agneskin oli mukana metelissä. Baaria hoti joku vanhempi äidillisen oloinen nainen, joka on pyörinyt Lontoon squateissa joskus 15 vuotta sitten. Kalle hävisi yöllä paikallisten hörhöjen kanssa kaljanhakureissulle ja huolittiin hieman että mihin se nuorukainen itsensä saattaa. Mutta terveenä ja tarmokkaana tuli takaisin. Wasted-osasto noudettiin yöllä jatkoille, me muut tuhistiin.

TIISTAI 14.9.
Piip piip klo 8:30. Manifesto Jävelbox kävi tuimalla kahveella alakerran Pjotorin luona. Mielenkiintoinen ja mukava tyyppi, hardcoreteknomies... Juttua riitti. Enkeli nimeltä Martin hoiti jälleen meille aamiaisen, joka nautittiin toisessa asunnossa Pjotorin lähtiessä asioilleen. Joku paikallinen hullu joka oli ollut umpikännissä edellisenä iltana ja juhlinut Suomen duracell-osaston kanssa pikkutunneille ilmestyi kaljalastin ja kaverinsa kanssa paikalle. Martin tulkkasi että hanu on jo tehnyt täyden työpäivän tiilitehtaalla. Antti ja Jani haki jonkun autoista perillä olevan kanssa kunnon korkin tankkiin, löytyi heti. Puolilta päivin saatiin karavaani liikkeelle. Huoltoasemalla meidät tavoitti stench of decay - tankilla oli vieressä kuorma-autolastillinen mädännyttä lihaa. Löyhkä oli mitä kamalin. Kalle the Duck, joka oli muutenkin herkässä mielentilassa lennähti valon nopeudella pihalle antamaan ankarasti ylen. Kovin mukavaa ja vaivatonta oli ajella kun oli reitit tunteva ja kielitaitoinen ihminen mukana neuvomassa ja hoitamassa kommunikaatiota tarvittaessa. Kukkaislapsi Pekka totesi makuupussinsa unohtuneen Lodziin. Kymmenen pisteen rajanylityksen jälkeen jätettiin Martin kotikunnailleen Ropiceen mistä hän kiiruhti oitis autokouluun. Maisemat Roznovia kohti huristellessa oli helevetin kauniita. Treffattiin Telefonin laulaja Dan, joka ystävineen oli järkännyt tämän keikan parin päivän varoitusajalla, ja jatkettiin Telefoonin treenikämpälle eli autotallille. Ruokaa ja juomaa, rai rai rai. Asia oli niin, että viranomaisten kanssa oli ollut pientä hämminkiä keikkojen takia ja olisi parasta mikäli melu saataisiin loppumaan ennen kymmentä. Ei siis turhia aikailtu. Ovet auki, kamat sisään ja honk honk. Väkeäkin oli saapunut mukavasti kun ottaa huomioon järjestelyjen aikataulun. Osa mahtui sisään talliin, osa kurkisteli ulkopuolella. Ja voi ristuksen varpaat mikä meno. Varmaan kukaan ei taatusti ollut kuullut nuottiakaan meiltä aikaisemmin ja silti ihmiset oli välittömästi riehumassa ja kannustamassa. Olikin koko kiertueen paras keikka kummaltakin, sanoisin. Taustalaulun mikki kuoli mutta ei juuri haitannut. Martin oli evästänyt meitä kertomalla että vanha jenkkipunkki (varsinkin Black Flag) on tuolla todellista kulttikamaa (ennen keikkaa raikasi stereoista ainakin Reagan Youthia, APPLE:a ja mitähän vielä). Eipä siis ihme että Wastedin Musta Lippu-coveri sai aikaan totaalisen vitun kaaoksen. Antin kitarakin menetti useamman kielen kun yleisö tuli avustamaan kitarasoolossa, heh heh. Meni jonkin verran yli kymmeneen mutta ei näkynyt lakia ja järjestystä. Jälkeenpäin hymy oli herkässä. Viehättävä rastapäinen naisihminen työnsi kumoon ostoskärryssä retkottavat oluet ja niiden päällä majailevan keesipunkkarin (puhelinyhtiön miehiä tämäkin kai, ainakin on LP:nsä kannessa). Tuli sirpaleita ja kipakkaa noottia, tytär vain hekotteli. Ei juuri harattu vastaan kun järkkärit tuli ilmoittamaan että nyt lähdetään baariin. Kapakki oli Tofefoonin rumpalin veljen paikka ja ilmeisesti punkkien suosiossa. Ei ollut kenelläkään vastalauseita kun marssittiin sisään vielä matkaeväsoluiden kera. Mutta sitten meille paljastikin kasvonsa todellinen horror of horrors: kalja oli loppu! Tsekeissä!!! Nautittiin hieman typertyneinä viiniä ja muuta. Misfits innoitti varsinkin paikallisia yhteislauluun. Toinen baari oli kiinni. Kolmas paikka löytyi mutta oli fiinimpi ja paikallisten mukaan tyyris (olut 17 korunaa). Lisäksi henkilökunta suhtautui meihin karsaasti. Saatiin tilattua koko pöytäseurueelle juomat mutta ei muka ollut yhtään enempää. Eli pois. Autotallilta haalattiin sinne jääneitä oluita mukaan ettei jano pääsisi yllättämään. Yöksi mentiin pariin tallin lähellä sijaitsevaan kerrostaloasuntoon. Toisessa nukuttiin pian, toisessa pippaloitiin vielä jonkin verran. Ville kertoi myöhemmin hioneensa tanssiliikkeitään vielä parin tunnin verran yksikseen muiden nukahdettua.

KESKIVIIKKO 15.9.
Kamat roudattiin tallista, mistä löydettiin nukkumasta eilen sirpaleisiin päätynyt keesi. Vannottiin että yritetään kaikin voimin päästä takaisin. Aamupala ostettiin kaupasta ja Ville haki yöpaikkaan unohtuneen makuupussinsa. Sitten kohti Prahaa. Oli kuuma päivä ja kun vedettiiin ekalle huoltamolle huomattiin että syyläri roiskii vettä. Meissä jokaisessa asuva pieni mekaanikko otti vallan ja koitin avata korkkia hyvin varovasti. Johtopäätös: ei viisasta kun moottori on vielä kuuma... Tuli kiva pieni geysiiri. Mitä siinä muuta kuin täyttämään vesisäiliö uudestaan ja takaisin baanalle lievästi huolestuneissa tunnelmissa. Tuskin oltiin päästy tielle kun Ville huutaa pelkääjän paikalta että rengas on puhki. Eipä onneksi kuitenkaan ollut, ajeltiin vain sellaisten rypyläkorotusten päällä, mutta verenpaine ehti jo nousta. Vararengas kyllä löytyi mutta ei tunkkia... Ylämäissä saatiin vettä jäähdyttimestä tuulilasiin, vauhtia oli jotain 50 km/h ja motin lämpömittari keittämisen rajoilla. Siis silloin kun se mittari sattui toimimaan... Köröteltiin varovasti ja päästiin perille vähän nuutuneissa tunnelmissa. Milada-squatin löytyminen ei ollut turhan työlästä, joskus kuudelta kurvattiin pihaan. Se oli sellainen rapistunut rakennus (jota kuitenkin koko ajan korjailtiin) missä oli keikkapaikka, baari ja asuntoja. Ihmisten englanti oli jokseenkin rajoittunutta ja parhaiten kieli taittui vieraisilla olevan Girin suussa. Hän sitten tulkkaili asukkaiden kertomuksia. Poliisien terrorisminvastaisen yksikön (niin, terroristejahan rapistumaan jätettyjen talojen valtaajien ja kunnostajien täytyy olla...) kanssa oli ollut yksi pahempi matsi, josta oli vieläkin, kuukausia myöhemmin, pidätettynä pari tyyppiä. Tappelu oikeudessa jatkuu, mutta pahin visio on yli kymmenen vuotta vankeutta! Ravitsemuksena tuhottiin mainiota pastaa ja kastiketta. Kokkeina hääri pari amerikkalaista nukketeatteri-ihmistä. Väkeä keikalla oli vain kourallinen ja taiteilijat väsymyksen kourissa. Jonkin väärinkäsityksen takia täällä luultiin että meillä olisi myös laulukamat, vaan kun ei ollut eli pelkän backlinen kanssa reissattiin. Aikaa tuhraantui kun jostain haettiin kitarakaappi vokaaleja varten. Pirssi uhkasi keittää jo noinkin lyhyellä matkalla ja meillä oli edessä satojen kilometrien ajo Sveitsiin... Ponnettomin performanssi tähänastisista. Joku pitkätukkainen väkivaltatanssija poistettiin pariinkin otteeseen lavan edestä brutaalilla tavalla Wastedin aikana. Korvauksia tuli yleisökadon takia vain 400 korunaa eli olisko viitisen kymppiä suomalaista rahaa. Meidän oli lähdettävä jo yötä myöten ajamaan, joten skamiehen sinnikkäästi tarjoamasta majoituksesta kieltäydyttiin kohteliaasti mutta yhtä päättäväisesti. Kahdelta yöllä oltiin jo matkalla.

TORSTAI 16.9.
Ammattikoulun autopuolen aikoinaan käyneelle saföörillemme Pekalle muistui illan kuluessa mieleen jäähdyttimen tiivistysneste. Ideaa juhlittiin, sillä meille muille tuo tuskin olisi välähtänyt. Ekalle vastaantulleelle huoltoasemalle mentiin selvittämään asiaa kynän ja paperin kanssa ja saatiin oikeaa litkua. Toimi loistavasti! Alussa eksyttiin joillekin pikkuteille, mikä söi aikaa ja hieman hermojakin. Ajettiin, ajettiin ja sitten päätettiin vielä ajaa. Saksan rajalla viideltä aamulla meidät pysäytetiin, ja autoa tongittiin vähän. Tuumittiin että saatetaan päästä tyhjentämään auto, mutta riitti kun muutama vetäisi taskussa tyhjiksi tullihenkilön valvovien silmien alla. Kolmannen esittelyn jälkeen saivat tarpeekseen ja käskivät häipyä. Jollain huoltoasemalla tuli myyjätädiltä tiukkaa noottia kun siirsin auton tankkaamisen jälkeen parkkipaikalle ennen maksua. Münchenissä kohtalo johdatti pienelle ei-vapaaehtoiselle kaupunkikierrokselle ennen kuin löydettiin takaisin reitille. Lähellä Itävallan rajaa päätettiin pitää tauko ja tutkailla syömis -ja rahanvaihtomahdolisuuksia. Pankissa valuutan saapumista olisi kuitenkin pitänyt odottaa pari tuntia, höh? Kiinalainen ravinteli oli kallis ja anti-cheese brigade ei lämmennyt ajatuksille pitsasta, joten haettiin Aldista jotain popsittavaa ja pidettiin piknikki parkkipaikalla. Rajaa ylitettäessä ei edes passeja kyselty. Sama toistui Sveitsiin ujuttautuessa, mikäs siinä. Paikallistettiin pankki, hoidettiin pakolliset valuuttakuviot ja käytiin ostamassa moottoritievinjetti. Myöhemmin huomattiin että tulliin maantierosvo myi siekailematta kalliin vinjetin koko vuodelle eikä kysellyt kuinka kauan aiottaisiin viipyä maassa. Viikon lämiskä olisi riittänyt sekin paremmin kuin hyvin, grr. Tien päältä ilmoiteltiin kontaktinumeroon että maassa ollaan. Kaveri oli Zürichissa ja me viuhahdettiin ohi kohti Berniä. ”Vittu mikä meininki tuolla,” kommentoi Ville sivuilla jylhinä kohoavia alppeja. 17 tuntia Prahasta lähdön jälkeen suoritettiin tyylikäs entré kaupunkiin. Kun epäiltiin olevamme etsimämme paikan lähistöllä (Solterpolter, aivan parlamenttitalon kupeessa) kysyttiin vanhemmalta herrasmieheltä onko tietoa vallatusta talosta. Tuumasi että ei sellaisia tässä kaupungissa ole ja häipyi ns. sen siliän tien... Lopulliset ohjeet saatiin hetkeä myöhemmin joltain amerikkalaiselta mustalta katusoittajalta. Solterpolterilla tehtiin heti vaikutus.Istuskelemasta löytyi asukkeja, joiden leuat loksahti auki kun ilmoitettiin että tässä ne suomibändit nyt olisi. Keikka oli näet peruttu... Väki oli aivan ihmeissään, sillä vika ei ollut heissä - olivat ilmoittaneet kontaktihenkilölle hyvissä ajoin mutta meille asti tieto ei koskaan ehtinyt. Kummissaan oltiin mekin. Sama juttu Sveitsin pääorganisaattorin Dominikin a.k.a. Dömin ja tyttökaverinsa Estellen kanssa, jotka tulivat Zürichistä katsomaan keikkaa. Tämä olikin ainoa Sveitsin neljästä keikasta joka petti - muut Dömi oli hoitanut suoraan itse ja ne meni kaikki niin kuin pitikin. Solterpolterin ihmiset oli tosi ystävällisiä meille ja pahoillaan koko sotkusta. Saatiin ruokaa ja yöpaikka. Olutta ja jotain muutakin rinnan alle löytyi, joten otettiin ilta levon ja meditaation kannalta. Muutamassa ikkunassa oli luodinreikiä muistona natsien vierailusta. Aika nuorta porukkaa, alle parikymppisiä taisi olla kaikki. Sisäpihalla kasvoi sangen muhkea vihreä kasvi. Puolilta öin kaikki liukeni nukkumaan.

PERJANTAI 17.9.
Oltiin kukin omalla kyljellämme yhtentoista ja päästiin heti aamukahvin jälkeen käsiksi ruokaan. Kokkaamassa oli myös tummaihoinen Brenda alias Mama Africa Etelä-Afrikasta. Mielenkiintoinen ja eläväinen tuttavuus: kiertelevä artisti, jonka repertuaariin kuuluu niin laulua, soittoa kuin komiikkaakin. Kun mainittiin että matka tänne oli kestänyt 17 tuntia niin Mama kertoi tyynesti kerran ajaneensa Afrikassa neljä päivää putkeen marungi (=khat) -kasvin siivittämänä... Epäilyt sivuvaikutuksista kiistettiin jyrkästi, mutta näinköhän tuo on? Seurassaan oli rasta Marcus Washington DC:stä (entinen Salt’nPepan basisti, hee hee...). Marcus lähti meille oppaaksi pienelle, sillä kitarat kaipasi kieliä. Kommentti: ”Bad Brains are my brothers.” Sittenpä hyvästeltiin emäntämme ja jyräytettiin Geneveen. Alesia-squatin löytymiseen ei tarvinnut kauheasti voimia tuhlata kun oli kartta lohtuna. Järkkääjä Roberto oli Miikalle tuttu Alakulttuurin Kusipäiden kiertueelta. Kaverilla oli käynyt hieman huono säkä, joutui liikkumaan kepeillä särjettyään selkänsä. Oli tipahtanut alas kun oli suoriutumassa karkuun jostain vallatusta talosta räystäskourua pitkin poliisien hyökätessä... Juteltiin Costa Ricasta olevan Federicon kanssa, tylyä meininkiä siellä. Vaihtoehto-scene kuitenkin sinnittelee. Ruoka oli aivan uskomattoman hyvää ja sitä riitti puutarhaan katetulla pitkällä pöydällä. Vissiin kolme eri squattia joissa meidän oli tarkoitus soittaa oli tyhjennetty peräjälkeen. Ei ne varmaan kohta enää ota mitään finnejä tuonne kun Wind Of Painin jäljiltäkin jäi yksi häädetty talo, heh. Jossain autotallissa meidän piti vielä alkuillasta soittaman, mutta se ei jostain syystä (kamaa sisällä tms.) käynyt päinsä. Edessä oli laiton ja poikkitaiteellinen performanssi läheisessä puistossa. Roberto tuumasi että joskus he järkkäävät näitä ja poliisi pysyy yleensä poissa koska lopettamiseen tarvittaisiin kymmenkunta autoa ja palkintona saattaa olla mellakoita. Osa suihkutti, tuli vain kylmää vettä mutta we’re tough motherfuckers. Joitain tyyppejä tuli läheiseltä kentältä katsomasta futismatsia. Kertoivat naureskellen, että pelaajien joukosta oli kuulemma bongattu joku poliisin talontyhjennys/antiterroristiosaston jäsen, joka oli saanut sanarieskaa yleisöltä oikein kunnolla. Jani ja Miikka oli taudin kourissa: kurkkukipua, kuumetta ja yskää. Saatiin kuulla maan nerokkaasta lainsäädännöstä, jonka mukaan ruohoa on laillista kasvattaa, myydä ja pitää hallussa mutta ei käyttää! Jep. Illan pimettyä liuettin puistoon. Yksi poliisiauto ajoi ohi mutta eivät piitanneet. Virtaa antoi generaattori, mutta töpseleiden kanssa oli pientä ongelmaa sillä sveitsiläiset pistorasiat eivät oikein käy meidän mallin kanssa yksiin. Joku näppäräsormi liitti sitten meidän jatkojohtoon uuden pään ja vaikeudet olivat muisto vain. Taisi puolensataa tyyppiä olla lähistöllä, sekä punkkeja että satunnaisia ohikulkijoita. Ska-pumppu Selecter soitti samana iltana toisessa paikassa ja siellä oli karkeloimassa myös meidän potentiaalista kuulijakuntaa. Äänet vähän hukkui noin avarassa tilassa mutta sellaistahan se on. Kaljanmyyntipistekin tietysti oli ja meiltä ei rahaa suostuttu ottamaan, voi voi. Palailtiin talolle, missä osa otti pienet yömyssyt ja sitten yöpuulle yläkertaan.

LAUANTAI 18.9.
Zürich ei ollut kaukana, joten nukuttiin makeasti myöhään. Aamiainen oli yhtä juhlaa. Iltapäivällä poistuttiin hyvässä järjestyksessä kaupan kautta. Heti alussa auto uhkaili taas keittää, joten haettiin huoltikselta oikeaa jäähdytinnestettä ja varalta lisää tiivistysainetta. Le Veyn liepeillä oli sellainen kuuden kilsan ylämäki (8%), joka kituuteltiin noin viittäkymppiä motin lämpötilan ollessa jatkuvasti aivan keittämisen rajoilla. Selvittiin kuitenkin ilman jäähdyttelyjä. Postikorttimaisemat hiveli silmää taaskin. Zürichin keskustassa suunnistettiin omalla otteella Dömin antamaa kartaa suuripiirteisesti seuraten. Heliosstrasse 18 oli siisti paikka ilmeisen vauraalla asuinaluella. Tilava kolmikerroksinen talo jossa asuu 11 ihmistä, joukossa Dominik + Estelle, joiden jälleennäkemisestä ilakoitiin. Ruoka oli aivan tolkuttoman loistavaa ja sen kokkaamiseen oltiin uhrattu tunteja. Laadun takeena lieden äärellä oli yksi ammattikokkikin. Muistaakseni seitsemän eri ruokalajia, huh huh HUH! Hauskuutin tahattomasti muita olemalla syömisen jälkeen aivan pihalla. Tupaan asteli myös Sveitsissä au-paireileva Anna Ylöjärveltä. Jossain vaiheessa iltaa suomipojat aloittivat mekkaloinnin talon alakerrassa. Talon oman väen lisäksi lipun ostaneita ei mitenkään voinut olla kymmentä enempää jos sitäkään mutta eipä se potuttanut kun tunnelma oli muutenkin luokkaa ”pippalot joissa soittaa bändi tai pari.” Virallisen osuuden päätyttyä Dömi ystävineen vaati vanhaa suomimökää kuultavaksi ja me tietysti yleisön nöyrinä palvelijoina pistettiin pelit soimaan sekakokoonpanolla. Pian ilmoille kajahti Terveitä Käsiä, Unicefia ja Kaaosta ja pistettiin kaiken varalta kehiin vielä Dischargeakin, vaikka sen suomalaisuus taitaa olla vähän niin ja näin. Sitten Dömi bassossa ja kokkimme (häkellyttävästi 4R:n Kode Koistisen näköinen hemmo merimieslakissa) kitarassa versioivat Rönkkö seniorin tahdittamina jonkun meille tuntemattoman vanhan sveitsiklassikon, joka meni paikalliseten jalan alle välittömästi. Myöhemmin selvisi että kyseessä oli CRAZY:n ”Ech well frei si”, jos jotakuta sattuu trivia kiinnostamaan. Ilakointi jatkui aamun tunneille baarin puolella kun nuotit oli saatu nippuun. Luukkainen teki kunniaa painovoimalle kaatumalla jakkaralta selälleen lattialle.

SUNNUNTAI 19.9.
Heräiltiin yllättäen kaikki samasta huoneesta. Suurin osa nautti aamupalan nestemäisessä muodossa. Kun aikaa kerran oli tehtiin virkistävä kävelylenkki. Päädyttiin järven rannalle ja matkalla sinne yhytettiin keesipäinen ja Exploited-paitainen vegaanipunkkari Manu, jonka kanssa turistiin tovi. Joku hukkui veteen, tämä on faktaa. Winterthuriin oli vain noin 30 kilsaa ja matka taittui hujauksessa. Useimmat olivat seikkailleet viinamäellä koko päivän. Dömi tuli kyytiin, Estelle seuraisi myöhemmin illalla jahka pyörälähetin puuhat antaisivat myöten. General-Guisan-Strassen squatissa nautittiin loistosapuskat. Vihreät aatteet vallitsivat muilla paitsi tukattomilla rumpaleilla ja soitanta piskuisen mutta kannustavan yleisön edessä olikin epäilemättä reissun rentoutuneinta. Uni tuli talon vintillä.

MAANANTAI 20.9.
Pysäköinninvalvoja oli muistanut meitä 40 frangin sakoilla mutta jotenkin niiden maksaminen unohtui... Minä ja Dömi käytiin rautatieasemalla vaihtamassa rahaa ja sitten menoksi. Zürichin pariskunta oli vahvistuksena sillä olivat menossa samaan suuntaan auttamaan Zoro-festarien järjestelyisssä. Tullimies tiesi Leningrad Cowboysin ja kyseli että onko meidän soundi samantapainen kuin Beethovenilla. Ei tullut naputusta vaikka yhdeksälle rekisteröidyssä autossa oli 10 tyyppiä. Kovilla hoppa oli taaskin, ylämäissä jurnutettiin neljääkymppiä. Dömin ja Estellen avulla kartutettiin saksankielen perussanastoa termeillä ”viikset” (=Schnauz tai OLIBA=Oberlippenbart) ja ”takatukka” (=VoKuHiLa=vorne kurz hinten lang). Kyllä nyt kelpasi. Wir sind die Schnauzmännern aus Finnland! Suuntana Weimar siis. Gerberstrassen eteen vedettiin parkkiin iltasella. Vastaanottokomiteana oli raamikas kolmissakymmenissä oleva Pierre ja selvisi että paikka on ollut käytössä tarkalleen yhdeksän vuotta ja kahdeksan kuukautta eli kymmenvuotisbileet lähestyvät. Oli kahvilaa/baaria, pingistä, jotain työtilaa, tietokoneita, asuinhuoneita ja toimintaryhmät/järjestöt saivat käyttää tiloja saivat käyttää tiloja kokoustamiseen jne. Aika vaikuttavaa, että suurin piirtein Joensuun kokoiseen kaupunkiin mahtuu kuusi tuon tapaista paikkaa. Sapuska oli valmistumassa mutta salaatista löytyi juustoa joten ”Käse? - nein danke!”-prikaati odotteli hieman pitempään ravinteita. Nyt oli Ville taudin kourissa ja veti unta palloon yläkerran majoitustiloissa. Dömi ja Estelle moukaroi suomalaisia armottomasti kicker-pelissä. Humaltunut punkkari vaati Mikkaa kirjoittamaan nimmariin rotsiinsa, keesi kunniaan! Väkeä oli vähemmän kuin Bryan Adamsin keikoilla mutta soitto soi ja jalka nousi. Villekin oli saatu unen ja särkylääkkeiden ansiosta takaisin elävien kirjoihin. Tuonne oli eksynyt joku tamperelainen sälli seuralaisineen huutelemaan pelimanneille ja sai takaisin samalla mitalla. Vieraisilla oli myös romanialainen Terror Art-bändi, joka kierteli promotoimassa itseään pitkin Saksaa. Kyselivät olisiko kiinnostusta tulla joskus heidän kotimaahansa metelöimään. Olihan sitä. Rauhallinen ilta ja parin bieren jälkeen soihdut sammui koko seurueelta.

TIISTAI 21.9.
Ylös ja vielä ylemmäs suihkuun. Lähdettiin Dömin ja Janin kanssa kaupungille kummastelemaan muiden jäädessä vielä täydentämään unikiintiöitään. Oli tosi paljon vanhoja hienoja rakennuksia joista suurin osa oli kuitenkin aika ränsistyneitä ”sosialistisen” hallinnon jäljiltä. Asiantynkääkin oli, piti varata lauttaliput Rostockista Trelleborgiin. Homma hoidettiin ja seilailu kestäisi kuulemma pari kolme tuntia. Pierren organiseeraamasta aamupalasta ei paatuneinkaan kyynikko olisi voinut löytää mitään pahaa sanottavaa. Rahaa saatiin rutosti, 400 DM, vaikka lipputulot ei takuulla sitä kattaneetkaan. Saavat jotain avustuksia kaupungilta. Hyvä meille. Levollisin mielin ja mahat pullollaan otettiin suunnaksi Potsdam. Mr. Mad Max-pünk puolisoineen jätettiin Leipzigiin johtavan tien varteen ja jatkettiin omin päin. Suku oli rakkain ja Antti uhkasi vetää Villeä turpaan mikäli tämä tulisi eteen istumaan ajovuoronsa aikana, heh heh. Nyrkkipyykki jäi kuitenkin tekemättä. Boumann’s löytyi ja ilmoittautumisen jälkeen raahauduttiin falafelien ääreen. Antti ja Jani muistelivat kaihoisasti Kirou/Sharpeville-kiertueen liekehtivää Transitia. Ja jumaleishön, keikkajulisteessa Wastedit oli ”punxeja” ja Manit ”emoja”... Jo on. Tultiin takaisin ja saatiin olla melko lailla omissa oloissamme. Istuskeltiin sisäpihalla ja nähtiin La Fractionin kiertuekuski joka tuli keskuudessamme tunnetuksi tittelillä Vihainen Mies. Symppis Lofi (pultteja liivissä enemmän kuin keskikokoisessa rautakaupassa) informoi meitä, että sähköt saataisiin kähvellettyä vasta myöhemmin ja illan viiletessä istuksittiin kynttilöiden valossa soittotilassa keskenämme. Meille loihdittiin uskomaton monen lajin ateria joka nautittiin sekin vain vieraiden voimin. Talon väkeä näytti olevan ulkosalla nuotion äärellä ja tulivat murkinalle meidän lopeteltua. Aterioinnin jälkeen konttasin sohvalle vetämään pienet tirsat ja toivuttuani löysin koppelon pojat lavan liepeiltä spiritistisestä istunnosta. Sähköt tuli jossain välissä ja Profane Existencen entinen Saksan kontakti Y@hoo eli Ilja myös. Ilja oli järkkäillyt meille tämän ja seuraavan keikan ja antoi meille israelililaisen Dir Yassinin basson vietäväksi Leipzigiin sekä karttaa ja tietoa Berliinistä. Saattaisi muodostua mielenkiintoiseksi, sillä paikassa ei pidetä keikkoja usein ja viimeksi kun pari englantilaista bändiä oli soittanut ilta oli päättynyt mellakkaan... Asumisen kanssa ei ole suurempia ongelmia mutta musisointiin virkavalta suhtautuu tiukasti. Keikkajulisteessakin oli hieman eri osoite harhautustarkoituksessa. Leuat liikkuivat aina siihen asti kun työvuoro alkoi. Katselemassa ja nyökyttelemässä tuossa pienessä huoneessa oli jonkin verran enemmän populaa kuin mitä olisi saattanut arvailla. Kalle Puolisukeltaja uiskenteli lavalla siihen malliin että basson piuha irtoili useampaankin otteeseen. Jälkeenpäin joku tuli kertomaan seurustelleensa suomalaisen tytön kanssa ja esittelemään kirosanavarastoaan.

KESKIVIIKKO 22.9.
Lofin ja Vihaisen Miehen työstämä aamupala oli suoraan verrannollinen illan appeeseen, viisi tähteä ja liuta kunniamainitoja. Onko näillä punkinretaleilla jokin pakollinen ruuanlaittotutkinto? Auto oltiin pakattu jo ennen ruokintaa ja ihmeteltiin kun ei oltu edes sakkoja saatu vaikka pysäköinti ei mennyt ihan säädösten mukaan. Lofin opastuksen mukaan orientoiduttiin Pipeline-kauppaan. Kuten nimestä voi päätellä oli tarjolla myös piippua ja muuta alan rekvisiittaa ja levyjen lisäksi vaatetta ja kirjallisuutta. Berliinissä oikea reitti löydettiin pikemminkin sattuman oikusta kuin raudanlujan ammattitaidon ansiosta. Friedrichscheinin (entisen Itä-Berliinin puolella) Rigaerstrassella näytti olevan enemmänkin squatin näköisiä taloja mutta useimmilla niistä kuuluu olevan ainakin jonkinlaiset sopimukset. Juridiset yksityiskohdat jäivät hämärän peittoon. Ilja oli neuvonut että auto olisi ehkä viisainta jättää jonkin matkan päähän mutta survottiin se kuitenkin suoraan oven eteen asukkien tuumattua että se on OK. Kun tuli puhetta edellisen keikan rähinöistä nämä vain naureskelivat ,että ehkä tämänkin illan jatkoihin sisältyy katutappeluita... ”It’s your after-gig party.” Aikas rähjäisessä kunnossa tuo talo vaikutti olevan. Falafeliostoksilla lyötiin kepappimiehille jauhot suuhun kun koitettiin saada kahdeksan annosta. Piffejä oli vain viidelle joten Käsegruppe lähti hankkimaan pitsoja, joista iloitsivat kovin. Löydettiin infoshoppi lähistöllä ja käytiin tutustumassa. Vaikka mitä kirjaa ja lehteähän siellä olisi ollut mutta hankinnat jäi puutteellisen kielitaidon takia vähäisiksi. Rigaerstrassella nautittiin lähinnä omasta seurastamme.Saatiin spagettia ja kastiketta ja joku tyttö kuvasi ruokailua ja uhkaili tallentaa keikatkin. Tuli hiukan liioiteltua chilikastikkeen käytössä, auts. Kolmantena bändinä oli BETTER THAN NOTHING Espanjasta. Aika velikultia, treenasivat lainakitaristin kanssa vähän ennen keikkaa kun oikea kitaristi oli pidätetty yrittäessään matkustaa pummilla junassa Amsterdamista Berliiniin. Ilja putkahti esiin ja ehdotti että ehkä on sittenkin viisainta siirtää auto. Näin tehtiin ja palattiin talon eteen istuskelemaan sohvalle ja puimaan nyrkkiä systeemille. Kävi ilmi että ympäristön muiden asukkaiden ja squattereiden välit ovat pahemman kerran tulehtuneet. Talon väestä iso osa oli puolalaista punkkansaa joista monet olivat maassa laittomasti ja alueen kelpo germaaneille he edustavat ei-toivottua ainesta. Edellisen keikan mellakointi oli poikinut Friedrichscheiniin jonkin kokoontumiskiellon, kaduilla ei saanut parveilla iltakymmenen jälkeen. Ja kas, tuskin paku oltiin saatu siirrettyä kellon ollessa noin viittä yli kadulle kurvasi kolme autolastillista poliiseja. Hieman aikaisemmin yhden auton voimin oltiin käyty tiedustelemassa että onko täällä soittoa, ei tietenkään ollut... Ei ehditty minnekään ennen kuin vihreäpukuiset oli ympäröineet kadulla maleksijat. Paperit katsottiin kaikilta ja ainakin yksi puolalainen sai ilmaisen kyydin kamarille. Muut suomipojat oli sisällä ja minä olin vain viaton turisti joka ei tiennyt mistään mitään. Ilja tulkkasi, että virkavalta julisti kadulla olevien rikkovan kokoontumiskieltoa ja tuottavan häiriötä (niin, juttelemalla...) ja että sellainen peli ei vetele. Määrättyään edustan tyhjentymään poliisit hyppäsivät autoihinsa ja ajoivat pois. Kaikki pysyi melko rauhallisina siksikin, että oli vielä alkuilta ja ihmiset suhteellisen selvin päin. Viimeksi Bullenschweinet olivat tulleet hätyyttelemään kansaa vasta konsertin loputtua eli pohjia oli ja rähinä tuli. Maijojen poistuttua baarin ovi avattiin (se oli lyöty säppiin välittömästi ja soittokamat oli kannettu parempaan turvaan toiseen huoneeseen ennätysajassa). Meille kerrottiin että voitaisiin jatkaa konserttia (epsanjalaiset olivat ehtineet vetää vain pari rallia) - ovi laitettaisiin säppiin ja huone koitettaisiin äänieristää mahdollisimman hyvin. Poliisi ei kuulemma koskaan ollut päässyt/tullut sisään. Epäröitiin kuitenkin, sillä Ilja oli informeerannut että mikäli synkimmät visot käy toteen poliiseilla on oikeus takavarikoida melun aiheuttaja, tässä tapauksessa tietenkin meidän jytävehkeet. Pidettiin pientä palveria ja poliisit kävi uudestaan talon edessä, tällä kertaa kypärät jo päässä. Yhdessä vaiheessa meinasi tulla pientä paniikinpoikasta kun liikkeelle lähti huhu että kytät on jo sisällä. Taisi käydä varsinkin karkotusta pelkäävien puolalaisten hermoille. Keesipäinen järjestäjä kävi tämän tästä tiedustelemassa että miten on, soitatteko vai ette. Ikään kuin annettiin ymmärtää että pitäisi... Me kerrottiin kantavamme huolta kamoista (joista osa oli muuten lainatavaraa) ja ainakin näennäisesti pointti tunnuttiin ymmärtävän. Siinä oli sitten kaikenmoista sähläystä, välillä väläyteltiin mahdollisuutta soittaa jostain talon treenikämpästä löytyvillä vehkeillä ja yhdessä välissä oli puhetta että ehkä voitaisiin soittaa Köpillä missä oli ollut toinen keikka samana iltana. Mutta puheeksi jäi. Pohdittiin ja puntaroitiin ja ahistuttiin... Lopulta päätettiin että ei riskeerata eikä soiteta. Ne harvat jotka oli ehtineet ostaa lipun saivat rahansa takaisin. Oltiin kaikki vähän apeita ja nolojakin ja koitettin miettiä että tehtiinkö nyt viisaasti vai oltiinko paskahousuja. Masensi ja ketutti.

TORSTAI 23.9.
Jouduttiin vielä herättämään järkkäri että saatiin avain vehkeiden tilapäiseen säilöntähuoneeseen. Lastattiin auto ja livahdettiin heti ruuanostoon, yön tapahtumien jäytäessä vielä mieliä. Lähdettiin mahdollisimman pian Leipzigiin. Sählättiin lahjakkaasti keskustassa ja mentiin minne sattuu. Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin. Pyörittiin ja nappailtiin olutta. Kävin katsastamassa Zoron painon ja koitin jututtaa painovastaavaa mutta tämän englanti oli vielä heikompaa kuin meikäläisen saksa. Dömi ja Estelle tavattiin pottuteatterista. Puuhamies Alex oli esittänyt toivomuksen, että soitettaisiin eri päivinä ja oltiin sovittu että tänään olisi Joensuun poikien vuoro. Nestettä ja vatsantäytettä oli silti molemmille kumpanakin päivänä. Ruokasalissa pullistui ensin silmät ja sitten maha, juhlaa! Yhytettiin Dir Yassinit, jotka oli pitkän ajomatkan uuvuttamia. Soitannollisen puolen avasi Saksan WILD THINGS BURN, joka oli mun korvissa sellaista peruspunkkia seiskaseiska-pohjalta, maailma pysyi ennallaan. Wasted veti toisena ja teki sen räväkästi. DIR YASSIN oli väkevää tärinää ja ranskalainen DISBEER (mikä nimi!) jäi näkemättä oheistoiminnan takia kokonaan. Hollille sattuneet vakuuttelivat kuitenkin että ei sen takia kannata vaipua epätoivoon. Koska tänään oli pop-rumpalin vapaapäivä tuli olutkorille pokkailtua aiempaa antaumuksellisemmin. Promillerajat rikkoutui kai ja särkyipä pullokin käytävälle. Mutta olinpahan edes tämän kerran meidän revohkasta viimeinen joka kömpi nukkumaan.

PERJANTAI 24.9.
Ylös epämääräisessä olotilassa ja ruokailemaan pienen kävelymatkan päähän. Sieltä mentiin pällistelemään kaupungille. Punkkareiksi itseään tituleeraavat piilojoplinit kuluttivat jossain vitun hippikaupassa kuukausia valitsemassa sormuksia. Berliinin avaimet löytyi Kallen taskusta. Kunnia menee mutta maine kasvaa... Päätettiin tietenkin laittaa nippu Iljan mukana takaisin. Kaupassa suurin osa osa paljon viinaa. Koitettiin löytää futisturnauskentälle mutta ei onnistuttu, paitsi Pekka joka oli paikallistanut sen omin päin. Jonkun talon koirat oli kai koulutettu haukkumaan vain ulkomaalaisia sillä ei ne saksalaisille rähisseet. Siinähän se päivä menikin. Syötävää ei voinut olla taivastelematta nytkään. Manifeston piti alustavan suunnitelman mukaan soittaa kai illan puolivälissä, mutta koska meidän oli oli ehdittävä aamuseitsemältä lähtevään lauttaan ja edessä oli pitkä ajo päädyttiin ekaksi. Ilja tavattiin ja kuultiin että Rigaerstrasselta oli tullut kiukkuisia puheluita. Avainten lisäksi yksi mikkiteline oli kadoksissa mutta ei se kyllä meidän mukaan ollut lähtenyt. Herra Malariekin laittoi putiikin pystyyn ja sisälle alkoi valua paljon muitakin levykauppiaita, joita ne joilla vielä valuuttaa oli kävi rikastuttamassa. JENIGERiä ehdittiin näkemään muutama piisi ja oli kova, semmoista ”emo-krustia” naislaululla. Ehkä vähän kuin Unhinged, mikä ei ole pahasti sanottu. Dömille opetettiin vielä kieliopillisesta avusta kiitokseksi vähän suomea (”Anna sika kaljaa”), hyvästeltiin tuttavat ja käytiin taipaleelle yhdeltä yöllä. Bändirahoista kustannettiin falafelit per pää evääksi. Karjalan toivot kehittelivät veljellistä rähäkkää ja pitivät kovaa ääntä alkumatkasta mutta tilttasivat kuin papukaijat kun takaa sammutettiin valo. Jossain vaiheessa koko kööri nukkui jalat kohti kattoa.

LAUANTAI 25.9.
Oltiin hyvissä ajoin satamassa, rähjäisinä mutta toiveikkaina. Lautalla hoiperreltiin heti istumasalonkiin ja vedettiin huput silmille. Kun palailtiin tajuihimme Antti L. oli saanut selville että matka kestäisikin yli viisi tuntia kolmen tunnin sijaan. Tukholmaan ajamisen kanssa ei siis paljoa vitkasteltaisi. Manailtiin katalia matkatoimistovirkailijoita ja koitettiin selvitellä laivan kasvisruokapolitiikkaa. Se oli rujo ja kallis, eikä edes ranskanpottuja saanut koska ei ollut kesäsesonki. Täh? Tyydyttiin ruokailemaan terveellisesti karkkeja ja sipsejä kun ei päästy autokannelle hakemaan eväitä. Voisin vannoa että putiikin myyjä käski toista henkilökuntaan kuuluvaa pitää meitä silmällä. Bastards. Tullista mentiin rutinoituneesti läpi . Sitten ajettiin pitkään ja hartaasti... Keli oli koko reissun surkein, melkein koko matkan satoi ankarasti ja välillä meinasi tulla äitiä ikävä kun liukasteltiin eteenpäin. Jokin iso rakennus roihusi ilmiliekeissä. Kalle otti kuvan. Lähellä Tukholmaa paikkoihin nimeltä ”Härö” ja ”Mörkö” opastava tienviitta sai koko joukon väsyneitä kaappihumoristeja raottelemaan komeroidensa ovia. 21 tunnin matkustamisen jälkeen saavuttiin vihdoin Tukholmaan. Kontaktimme Stefan tuli rautatieasemalle vastaan ja oppaaksi jossain kauempana lähiöiden siimeksessä sijaitsevalle Vita Husetille. Kaupugissa oli viikkoa aiemmin ollut Street Party joka oli päättynyt brutaaliin poliisiväkivaltaan ja samana päivä oli ollut aiheesta mielenosoitus ja uudet pippalot. Lähestulkoon kaikki kynnelle kykenevät oli siellä. FETMULE, jonka henkilöstöön kuuluu Svart Snöstä tutut Peter ja Piffen, oli juuri aloittanut kun saavuttiin paikan päälle. Muistuttaa ehkä Snötä rokeimmillaan, minä ainakin pidin ja bändin jätkät on enemmän kuin mukavia. Harvalukuisen ja nuoren yleisön seassa seilasi myös puhallinsoitintaiteilija ja puutarhuri Juha ”Satru” Saraste perin lupsakkana. Vedettiin setit läpi ja syötiin ja maailma painoi hartioilla. Peter, kaverinsa Staffan ja olikohan vielä joku muu kehittelevät uutta lehteä, jonka sisältönä tulee olemaan ”kulttuuria” hieman laaja-alaisemmin - punkista elokuviin, kirjallisuuteen ja politiikkaan. Toivottavasti onnistuu. Stefan lähti heittämään tavaraa pois autolla ja me jäätiin talolle nuokkumaan. Pari humalaista kossia koitti viihdyttää meitä mm. yleisellä sähläämisellä ja perseen vilauttelulla. Ei kuitenkaan sanottavamin piristytty sillä oltiin aivan poikki. Oli jo niin myöhä ettei ollut järkeä lähteä muualle yöksi joten nukuttiin tuolla se pari tuntia mitä ehdittiin. Osa oli jo kömpinyt autoon lepäämään.

SUNNUNTAI 26.9.
Onneksi oli useampi herätyskello soimassa, sillä meikä oli joko jättänyt piippauksen omaan arvoonsa tai läimäyttänyt hälyt pois päältä. Laivaelämä aloitettiin istumasalongin tuoleja ja lattiaa hyväksikäyttäen. Kun kaikki alkoi jälleen olla tolpillaan varattiin sauna ja lähdettiin tutkailemaan että minkäväristä ihoa kaiken kuonan alta löytyy. Kaikkien naamat loisti kuin Naantalin auringot. Uima -ja porealtaat koettiin tietysti myös. Kustannettiin vielä ruuat koko revohkalle ja yli jääneet rahat annettin Wastedille, sillä heidän pirssillänhän tässä oltiin oltu liikkellä. Istuskeltiin bingossa ja tsekattiin laivan espanjalaisbändi mutta Mikko Alatalon esiintymisestä ei tiedetty vasta kun oli liian myöhäistä. Antti L. ja Pekka jaksoivat vielä viettää juopottelevaa elämää. Suomen tullissa meidät pysäytettiin. Oltiin laivalla puhuttu että voidan varmaan loikkia ulos housut nilkoissa ilman erillistä kehotusta kun kerran kunnon syynit oli vielä kokematta. Mutta kun ei, ei sitten mitään. Kestettiin pettymys kuin miehet. Kaisa ja Pisko oli vastassa ja alettiin hajota eri suuntiin.. Itse ahtauduin HML-crewin kyytiin ja ehdin sopivasti yöjunaan. Olotila oli sitä luokkaa että makuuvaunupaikkaan oli törsättävä. Perillä Oulussa suoraan työpaikalle (Miikka joutui menemään myös aamusella hommiin - rumpalit = hardcore) missä ehdin vetää vielä hetken sikeitä ennen kuin aamuvirkuin työkaveri tuli suihkuhuoneeseen ihmettelemään että mitä juutasta... Tervetuloa arkipäivään.

<-BACK TO THE TEXT