ENKKUTOUR 2001

Manifesto Jukebox suuntasi lokakuussa kiertueelle Englantiin. Tällä kertaa matkaan ei lähdetty tavanomaisesti paskalla pakulla vaan halvimmalla mahdollisella lennolla koska Jukka sai vain kaksi viikkoa lomaa töistä ja kauas on pitkä matka… Suomesta matkaan lähtivät siis vain Antti, Jani ja Jukka, Lontoossa remmiin liittyi manageri/kuski Leo.

25.10.
Kaisa vei meidät ja valtavan tavaravuoren lentokentälle. Alkuviikko oli kulutettu muun muassa erilaisia tavarayhdistelmiä punnitsemalla, lentoyhtiön mukaan kun maksimi matkatavaramäärä per matkustaja on 32 kiloa. Eihän se lopulta riittänyt mihinkään mutta onneksi arvoisa check-in-virkailija ei ottanut asiakseen punnita röykkiötämme. Melkein myöhästyttiin lennolta, ei siksi ettei oltaisi oltu paikalla ajoissa vaan siksi että istuttiin niin tylsistyneinä että viimeinen kuulutus jäi melkein huomaamatta!

Stanstedissa sitten tavattiin Leo ja lunastettiin vuokra-auto jonka hinta nousi todella tähtitieteelliseksi kaiken maailman vakuutusten vuoksi… luulot pois heti alkuun! No, olihan kerrankin hifi ja nopea auto, musta Focus Focus vuosimallia 2001. Sen löytäminen parkkipaikalta osoittautui kuitenkin yllättävän mutkikkaaksi... mutta lopulta kuitenkin Johnny Cash soi ja ajettiin ensimmäiseen keikkakaupunkiin Brightoniin yöksi. Ahdasta kyllä oli, eihän se oikeastaan pieni auto ollut mutta tavaran määrä oli melkoinen. Ei koskaan täydellistä… mutta ei pahempaa valittamistakaan, perille löydettiin hyvin ja pian teen litkiminen alkoi.

26.10.
Herättiin rehelliseen englantilaiseen aamuun, vettä tuli säälimättä. Kaupungille oli päästävä silti. Isäntämme Buz pyörittää keskustassa Punker Bunker-nimistä levykauppaa ja tämä pulju todella osoittautuikin nimensä veroiseksi, se sijaisee rokkivaatekaupan alakerrassa monen mutkan takana - punkkibunkkeri todella, ja kerrankin hevivapaa kauppa!!! Tuollaisen kun joskus saisi niin ai ai… käytiin vielä turistina merenrannalla ja kaupunkikierroksen päätteeksi suomalaiset päätyivät kulttuurishokissa supermarkettiin pilkkahintaisten siideritynnyrien ääreen XleoX:n pyöritellessä raitista päätään…
Keikkapaikka Hobgoblin oli tavallisen englantilaisen pubin yläkerta/entertainment room, kuten lähes kaikki mestat koko reissun ajan. Paikalliset bändit Blocko ja Scuttle osoittautuivat mukaviksi miehiksi ja musiikillinen antikin oli mainio. Paikka oli täynnä eikä meininkiä puuttunut, parempaa alkua ei kiertueelle olisi voinut toivoa! Suomalaisiakin oli paikalle eksynyt, olisi kuulemma pitänyt hakea tiskiltä muutama leka viinaa – sitähän me saadaan kun bändissä ollaan - ja lähteä niiden luo jatkoille. Ei oikein onnistunut selittää ettei tämä meidän punkkimeininki ihan niin toimi… itse asiassa se toimii Englannissa ilmaisen viinan suhteen yhtä hyvin kuin kotona eli ei ollenkaan. Siideriä omasta piilopullosta, siinä reissun alkoholipolitiikka ellei joku sitten tarjonnut, kun hinnat ovat pubeissa kiertävän punkkarin budjetin ulottumattomissa. Perkele.
Hiukka huvittavaa oli että meidän distron vieressä joku tyyppi myi Fat Wreck-pändien T-paitoja 15 punnalla eli 150mk:lla kun esim MJ huppari maksoi 10 puntaa… ja sitten kun parin päivän päästä päästiin Leon luona netin ääreen, saatiin lukea Fracturen keskustelulistalta (paikallinen Toisen Vaihtoehdon listan vastine), jotta kyllä ne Manifestot on riistäjiä, 15 punnalla T-paitoja myyvät perkele…

27.10.
Teetä ja paahtista kehiin ja vähän äkkiä, sitten suunnaksi Peterborough, jonne keikka oli saatu hieman viime tipassa ja ohjeistus oli myös jokseenkin puutteellinen – tämän seurauksena aikaa saatiin kulumaan enemmän kuin tarpeeksi ennekuin oltiin hämmentävästi nimetyn Boy’s Headin viihdehuoneessa. Purettiin kamat ja suunnattiin järkkäri Danin luo ahmimaan ja tiputtamaan yöpymisvarustus kyydistä tilaa viemästä.
Englannin levymogulimme Aston (Boss Tuneage) oli tällä välin saapunut paikalle ja ensitapaaminen oli mukava, keikkakin kohtalainen.

28.10.
Varhainen herätys ja keula kohti pohjoista. Matkalla pysähdyttiin amerikkalaisimpaan rahtaribaariin jossa olen ikinä käynyt, sen kunniaksi kysyin tulevaisuuttani Uncle Sam-koneelta. Vaihtoehtoina oli rakkautta, menestystä, seikkailua… mutta minä olin veronkiertäjä. Juuri se kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tulin lähes paranoidiksi siiderin jälkihöyryissä.
Welcome to Hull! Paskalta kaupungilta näytti, päädyttiin ohjeiden puutteen jälleen vaivatessa jonnekin teollisuusalueelle jolta ei tuntunut ulospääsyä olevan. Tarkoituksettoman kruisailun juhlaa… lopulta keikkapaikka löytyi ja voi luoja, siistimpää pubia en ole nähnyt! Jo normaalitilassa sisustus oli huimaava ja keikan järjestäjät vielä tekivät kaikkensa Halloween-teeman uskottavuuden eteen… niin ja hakivat meille pizzaa ja juottivat siideriä joten tunnelma oli oikea!
Ensin soitti paikallinen skapunk-pändi, vaikka taso ei päätä huimannut oli meininki melkoinen. Tämä skapunk tuntuu muuten olevan suurinta huutoa Englannissa tällä hetkellä, aika erikoista… esimerkiksi Household Name Recordsille levyttävä Capdown nousi maan viralliselle listalle! Tilanne olisi sama jos Wasted keikkuisi listoilla Suomessa, siinä voisi hiukan ihmetellä. Seuraava bändi Fig 4.0 otti luulot pois, jestas! Verrata voisi vaikka Kid Dynamiteen, vauhtia ja melodiaa yhdisteltiin ennakkoluulottomasti, toimintaa ei lavalta puuttunut… vittu, paras bändi koko reissulla ehdottomasti!!! Pistäkää nimi mieleen. Ja sitten Manifesto Jukebox eikä valittamista, juhlatunnelma jatkui. Yöksi ajettiin reilun sadan kilometrin matka Leon kotiin Leedsiin, matkalla päästiin ensimmäistä mutta ei todellakaan viimeistä kertaa rakentamaan bändin yhtenäisyyttä sylikkäin istumalla kun eräs yleisön jäsen oli vailla kyytiä ja mehän sellainen tarjottiin ylitäyteen pakatussa autossamme.

29.10.
Saatiin nukkua rauhassa, tsekata levykauppoja ja kokata ennen Manchesteriin lähtöä, mukavaa. Jätettiin Leolle kaikki ylimääräinen jota ilman olisi mahdollista tulla toimeen muutama päivä Irlannissa ja saatiin autoon edes hiukan tilaa. Manchesterin keikka oli tälle reissulle epätyypillinen, näyttämönä oli pubin sijasta paikallinen harjoitusstudio-kompleksi. Käytiin hakemassa kioskilta kuuluisaa valkoista siideriä, tällä kertaa White Ace-nimistä. Nami nami! Sitten istuttiin autoon puimaan Leon nuoruutta Singaporen ahtaassa ilmapiirissä ja lopulta pamahdettiin sisään parahiksi näkemään järkkäri Darrelin bändi Burn All Flags joka olikin oikein mainio, Born Against-vertaukset eivät olleet turhia. Väkeä oli vähänpuoleisesti mutta päivä oli maanantai joten kaikki oli plussaa ja keikka olikin leppoisa, sitten Darrelille yöksi ja valmistautumaan herätykseen kello seitsemän.

30.10.
Tuskainen aamu juu, vietiin Darrel töihin ja suunnattiin Liverpooliin etsimään Dublinin-lautan lähtöterminaalia. Tehtävä ei ollut helppo eikä kaupunki pieni eivätkä aamuruuhkat myöskään. Viime minuutilla kuitenkin kurvattiin laivaan, huh… mutta siitä painajainen vasta alkoikin. Meikäläisen ei varmaan tarvitse ihan ekana ankkuria käteen tatuoida, ei nimittäin tuo merenkäynti oikein sovi. Tuo reissu oli kuin 4 tuntia Linnanmäellä Viikinkilaivan keulassa, myrsky oli tolkuton ja elimistö tyhjentyi kaikesta – mutta enpähän ollut ainoa. Kokemus oli aika epätodellinen, kaikkialta kuului huutoa ja astioiden kilinää ja raavaita miehiä makasi pitkin kanveesia… tästä ilosta oltiin sitten maksettu itsemme kipeäksi!
Ja sitten Dublinin ruuhkiin, joihin verrattuna Liverpool ei ollut mitään. Vettä tuli, ohjeita tulevasta ohjelmasta ei ollut eikä ketään myöskään saanut kiinni, siinähän niitä aineksia leppoisaan iltapäivään riittikin. Istuttiin ja käristiin ja syötiin roskaruokaa kunnes saattiin joku kiinno ja sitten piti tavata tämä joku toisella puolen kaupunkin. Ohjeet: yliopiston kulmilla, tyttö, musta huppari. Joo. No, salapoliisitehtävä onnistui ja mentiin tämän tytön, Cloudaghin luo iltateelle ja stressi helpotti… hetkeksi. Cloudaghilla oli suunnitelmissa lähteä dokaamaan mutta me ei voitu jäädä sinne missä nyt oltiin vaan oli suunnattava tytön vanhempien luokse jonnekin pikkukylään johonkin suuntaan. Mieli olisi hieman kaivannut selityksiä siinä vaiheessa mutta eipä niitä liioin tarjottu. No, tämä tilitys on varmaan jo kohta liian raskasta joten mainittakoon vain että vaikeaa oli mutta lopulta kaikki selvisi. Isä ja äiti olivat ystävällisiä ja Endstand, Catharsis, Harum Scarum ja monet muut olivat heille tuttuja naamoja myös. Että tämä olikin sellainen juttu joka bändeille tehdään…

31.10.
Herättiin aikaisin jotta ehdittäisiin katsella maisemia, ohjelmassa oli ajo koko maan läpi länsirannikolle, Galway oli määränpään nimi. Maisemia oli matkalla riittämiin ja myös Galway oli oikein leppoisa kaupunki, voisi siellä olla ihan huvikseenkin eikä vain puolta päivää soittamista odottelemassa. Kulutettiin aikaa keikkapaikalla, käytiin meren rannalla ja kaupungin kujilla ja lopulta järkkärikin löytyi jo tavanomaisten hankaluuksien jälkeen. Mies vei meidät syömään uuniperunaa, sitten keikkapaikalle mutta ei siellä keikka alkanut vielä aikoihin, olihan futispäivä ja sitä seurattiin isolta kankaalta suuren huudon kera. Sitten paikalliset bändit Fuktifino ja Nerdlinger, joka oli mukana kaikilla Irlannin keikoilla, taso ei päätä huimannut mutta rehellistä meininkiä kuitenkin… ja sitten MJ. Keikka tosin loppui lyhyeen koska futis oli käyttänyt osan soittoon tarkoitettua aikaa. No, kivaa oli niin kauan kuin sitä kesti ja jengi oli innoissaan myös. Tunnelma kuitenkin jäähtyi hyvin pian, järjestysmiehet poistivat meidät pakkaseen värjöttelemään kun ei kuuluttu paikan henkilökuntaan eikä järjestäjiin. Ei tässä paljoa päästä rokkitähtimeiningillä leveilemään ei…
Lopulta järjestäjätkin tulivat sisältä ja päästiin lämpimään Fuktifinon laulajan luo, leppoisaa oli.

1.11.
Isäntä vei meidät runsaalle aamiaiselle kahvilaan jossa tyttöystävänsä on töissä, kyllä maistui. Sitten taas ajo maan halki, suunnistusta Dublinissa ja hätäinen vierailu Control Records-Meron levykauppaan. Ostettavaa ei löytynyt, ellei Combat Rockille tarjottuja Leatherface-mastereita sellaiseksi lasketa, hämmentäviä tarjouksia mahdollisista julkaisuista siellä esitettiin…
Sitten taas keikkapaikalle aikaa tappamaan ja roskaruokaa metsästämään, tapasin grillin jonossa Irlannin ainoan rasvapäisen punkkarin joka osoittautui Sir Killalotin rumpaliksi. Toiset ostivat falafelia jota myyneellä puljulla oli hieman tavanomaisesta poikkeavia lisukkeita: Homos ja tahiti, heh heh…
Mero saapui paikalle töistä ja käytiin puhumassa vielä vähän lisää Leatherfacesta. Tällä välin keikka olikin jo päässyt käyntiin, Sir Killalot oli oikein hyvää rähinää ja kruunasi vielä settinsä soittamalla Rise Aboven, hyvin! Ja sitten me, tuntuihan tuo kelpaavan. Ja takaisin maalle yöksi Cloudaghin humalaisen pikkusiskon Unan opastamana.

2.11.
Vuorossa Belfast. Suomesta oli sadellut tekstiviestejä joistain levottomuuksista mutta kyseessä kuulemma on lähinnä lähiömeininki, ei sinne kaupunkiin menevien liioin tarvitse jännittää. Toden totta, keskusta oli tylsä kuin mikä, niin kuin kaikki muutkin isot kaupungit. Mutta sen sijaan Warzone-keskus, leppoisammalta nimeltään Giro’s, oli jotain aivan muuta! Siistein paikka johon ollaan näillä saarilla päädytty, mukavinta jengiä ja paras ruoka, hämmästyttävää! Ja kaiken kruunuksi rakennuksessa on myös tasokas studio jossa monet irkkubändit ovat nauhojaan tehneet.
Mutta vielä hämmästyttävämpää on että keskuksen toiminta ei kuulemma enää paljoa paikallisia kiinnosta, isoa paikkaa pyörittävien aktiivien ydinjoukko on kutistunut noin viiteen tyyppiin joiden voimavarat alkavat pian olla lopussa eikä uutta verta ole kehiin tullut! Ja toden totta, keikalla ei juuri väkeä ollut paikan kokoon nähden ja niistä vähistäkin suurin osa sellaisia simppoja että oikein hirvitti, keesipunkki-stereotypioiden pahimpia ilmentäjiä.

3.11.
Varhainen herätys ja takaisin Dubliniin josta lautalla Liverpooliin. Tällä kertaa kyyti oli tasaista ja meikäläinenkin palasi Englannin maaperälle kohtalaisissa tunnelmissa. Suuntana oli Rampworks-skeittiparkki jossa oli vaihteeksi Halloween-teemainen tapahtuma… saavuttiin paikalle nälkäisinä ja janoisina koko päivän matkustuksen jälkeen ja heti kärkeen promoottori kertoi että kohta olisi hyvä soiton alkaa ja paikalliset bändit eivät ole vielä vaivautuneet ilmaantumaan paikalle! Ei juhlinut ei… mutta ei auttanut muu kuin soittaa. Ehkä se oli vihainen ja turhautunut keikka, hyvin meni läpi kuitenkin. Sitten oli aikaa hiukan perehtyä itse paikkaankin, oli tavallaan harmi ettei kukaan meistä skeittausta kovin aktiivisesti harrasta, jollekin Wastedille tämä keikka ja paikka olisi varmasti ollut maanpäällinen paratiisi! Valtavin parkki jossa olen ollut, huh… monta sataa tyypiä skedee ja punkki soi, huonomminkin voisivat asiat olla! John Holmes soitti pukeutuneena saksalais-aikuisviide-sävyisesti lukuunottamatta laulajaa joka ei ollut pukeutunut laisinkaan…

4.11.
Taas päivä Leedsissä, shoppailua ja ruuanlaittoa, sitten illalla keikalle 1in12 Clubille Bradfordiin. Tämän oli pitänyt olla vapaapäivä mutta kun kerran tarjottiin mahdollisuutta soittaa niin mikäs siinä. Penniäkään ei saatu mutta olihan se nyt hauskempi soittaa kuin katsoa nurkassa telkkaa… vaikka jengiä ei oikein ollut ja nekin vähät olivat saapuneet paikalle katsomaan stoner-bändejä Khangia ja 3 D House Of Beefiä, silti. Tokan bändin jälkeen joku kiipesi lavalle kuuluttamaan että viereisellä kadulla parkissa ollut auto on poltettu, siinä tuli jengiin liikettä, huh! Mutta eipä ollut meidän auto eikä muidenkaan tuttujen… meidän auto olisi vaikka saanutkin palaa, oli niistä vakuutuksista sen verran maksettu. Pieni vakuutuspetos olisikin korjannut mukavasti reissun kolhuista taloutta mutta jäipä tekemättä.

5.11.
Perehdyttiin paikalliseen arkeen Leedissä käymällä Leon mukana työkkärissä. Englannissahan systeemi on vielä kärähtäneempi kuin täällä, siellä ne joutuvat ravaamaan ilmoittautumassa vähintään joka toinen viikko ellei useamminkin. Leo olikin buukannut kiertueen työkkärikäyntiensä ympärille, fiksu poika! Levykaupoissa ei-niin-yllättäen kierreltiin ennen illan keikkaa… ja lisäksi käytiin huikeimmassa kitarakaupassa ikinä, sellaista määrää vintage tavaraa ei olisi edes osannut kuvitella voivansa kerralla nähdä, meinasi housut kastua! Ja olihan kehissä huumoriakin, mm. Saxonin kitaristille käsin maalattu heviskeba, hinta vaatimattomat 20 000! Ja Sid Viciouksen basso…

Keikkapaikka The Bassment ei ollut pubi vaan isohko trendikäs yökerho koska väkeä piti mahtua sisään runsaasti katsomaan Planes Mistaken For Stars-orkesteria. Englannissa kyllä amerikkalaisten bändien vetovoima on varmaan vielä suurempi kuin Suomessa – mutta eipä siinä meilläkään valittamista ollut: maanantai, tupa täynnä ja kova meno! Planes oli hyvä myös, kiertueen toiseksi paras bändi Fig 4.0:n jälkeen!

6.11.
Aamulla Leo lähti jälleen työkkäriin setvimään asioitaan, sitten mentiin Snedin luo aamupalalle ja sitähän riitti, feikki kinkkua ja kanaleikettä myöden. Sneda lähti mukaan illan keikalle Scarboroughiin – eihän se mies pienikokoinen ole joten orkesteri oli jälleen läheisessä kontaktissa keskenään sillä vapaalla takapenkin puolikkaalla. Scarborough on oikein viehättävä rannikkokaupunki, eläkeläisten Brighton ja pelihelvetti, kasinoita ja vilkkuvia valoja toisensa perään. Active Minds-Set teki meille maistuvat curryt ja sitten suunnattiin keikkapaikalle, soittonurkkauksesta olikin hieno merinäköala. Raivoavaa aallokkoa piti mennä tuijottamaan vielä lähemmin siiderileili kainalossa, hieno myrsky oli kun sitä ei joutunut todistamaan keinuvassa laivassa. Tämä tuulinen retki tosin kostautui loppureissusta kurkkukipuna ja kuumeena…
Väkeä lappoi sisään yllättävän paljon, eka bändi Whizzwood Hullista oli todella tiukkaa thrashia, kyllä kelpasi! Toinen oli paikallinen ja mitä lie ala-aste Refusedia… ja sitten me. Meininkiä oli ja ilmakitarointiakin reippaasti Active Minds-veljesten toimesta!

7.11.
Vapaapäivä… ja tämä menikin huomattavasti leppoisammin kuin edellinen Irlannissa. Tehtiin Leon ja Snedin kanssa Yorkshiren-kiertoajelu, ensin haetiin Snedille videoita jostain pikkukylästä ihan Emmerdalen kuvauspaikan liepeiltä, sitten käytiin Halifaxissa levyostoksilla ja päätettiin päivä käymällä huikealla curryaterialla Bradfordissa Leon, Snedin, Rich Armed With Angerin ja muun Leeds-crewin kanssa.

8.11.
Lontoo kutsui maalaisjuntteja - Camdenin valoihin suunnattiin, turhaan. Eihän sieltä mitään löytynyt, mikä olisi varmaan ollut arvattavissakin… sen sijaan automme lyötiin rengasrautoihin ennen maksamamme parkkiajan umpeutumista! Yksityiset yrittäjät kuulemma hoitavat tätä parkkibisnestä ja saavat bonuksia ihmisten kiusaamisesta, tässä seuraus… siinä ajankuluksi soitin Suomeen ja sain kuulla että MJ:n ja Wastedin yhteinen paku on leikannut kiinni! Ei ollut tunnelma katossa, näin miedosti sanottuna.
Pitkän selvityksen jälkeen rautojen irrottajat saapuivat ja sakkorahatkin saadaan varmaan joskus takaisin, pitkän paperisodan jälkeen tosin. Myöhässä oltiin jo, ja toisella puolella tätä pikkukaupunkia kuin keikkapaikka jonne sentään lopulta päästiin ja nähtiin paljon tuttuja, suomalaisiakin oikein useampia. Keikka oli ehkä hieman laimea, varmaan osin tuosta autostressistä ja vitutuksesta johtuen mutta onneksi jengi sentään vaikutti tyytyväiseltä, lisää ainakin vaativat. Yöksi järkkäri Chrisille jonnekin kaukaisimpaan lähiöön, eikä valittamista koska yöpaikka oli reissun paras ja lämpimin!

9.11.
Southampton. Manageri Leo oli jättänyt kaiken ohjeistuksen kotiinsa ja meininki oli sen mukainen, erittäin kuluttavien vaiheiden jälkeen keikkapaikka kuitenkin löytyi. Yleensähän tietä on hyvä kysellä kaupungilla liikkuvilta jurpoilta mutta tässä oli mukana pieni mutta – kyseessä nimittäin oli homobaari! Seuraukset olisivat täällä väkivaltaisten junttien täyttämillä perjantai-illan huumaisilla kaduilla voineet olla hiukka nihkeät joten suomi sössöt jättivät kyselyt sikseen. No, löytyihän se paikka lopulta. Mutta ruokana oli kylmää makaronia. Yleensä ei ole OK arvostella jos jengi yrittää parhaansa ja kyllähän minä silloin olinkin kiltisti hiljaista poikaa - mutta sanon yleisesti että jos joskus järjestätte bändille keikan, tarjotkaa niille edes jotain muuta kuin kylmää mautonta makaronia, sellainen ei naurata pitkän päivän jälkeen! Varsinkaan jos kello on jo niin paljon että kaupungin kaikki kasvisruokaa tarjoavat paikat ovat jo kiinni…
Eka bändi oli todella sietämätöntä muka emo vinkumista ja taidepätkiä, nimellä ei väliä. Mutta sitten lavalle astui Scuttle, jonka kanssa oli jo parit keikat soitettu aiemminkin ja johan meno parani, biisitkin olivat jo käyneet tutuiksi ja toimivat kyllä, sellaista rokkaavaa emosävyistä tavaraa soittavat. Keikka oli meillekin hyvä, paikka oli pieni ja tunnelma tiivis. Yöllä mentiin järkkäriporukan kämpille juomaan teetä ja katsomaan Another State Of Mindia, oli jo korkea aika nähdä sekin elokuva!

10.11.
Viimeinen päivä… se käynnistyi skedefilmeillä ja teellä, sitten lähdettiin ostamaan niitä tärkeitä tuliaisia kuten feikki kinkkua ja ajettiin Bristoliin järkkäri Dickien luo katsomaan rugbya ja mättämään hyvää chiliä kera uuniperunan. Viimeinen keikka oli osanoton puolesta jonkinlainen antikliimaksi, oli lauantai mutta silti väki loisti poissaolollaan. Eka bändi oli nuorien paikallisten poikien puhtoista poppipunkkia mutta sitä seurannut Four Letter Word nosti tunnelmaa vauhdikkaalla ja tarttuvalla hardcore/hoilauspunkillaan. Bändi on pahasti systeemin rattaissa, Jenkeissä kun vaikuttaa samanniminen poikabändi jonka management omistaa oikeudet FLW-nimeen ja valvoo niitä hyvin tehokkaasti, tästäkös on ollut kiusaa Walesin punkeille. Oikeus on mm. määrännyt BYO-lafkan poistamaan FLW-levyt kaikista kaupoista ja tuhoamaan ne. Sääli, sillä bändi on hyvä… mekin onnistuttiin lopettamaan reissu kunnialla, sitten vaan kamat autoon ja kohti Stanstedia josta lento kotiin lähti kello kuuden jälkeen aamulla.

11.11.
Olisi voinut kuvitella että koettelemukset ovat hetkeksi ohi mutta ei… meikän autosta oli reissun hajonnut lämppäri ja Suomeen oli saapunut talvi. Ajettiin sitten ikkunat auki pakkasessa Tampereelle että nähtäisiin eteemme… no, mutta olipahan ollut hyvä touri!!! Ensi vuonna sitten taas…

<-BACK TO THE TEXT